KYMI KANTRI 2025
Myllykoski 4.-5.7.2025
Heinäkuun alussa kuudetta kertaa järjestetty Kymi Kantri on hyvin löytänyt ja vakiinnuttanut paikkansa maamme festivaalikartalta. Alku ei kuitenkaan ollut helppo. Ihka ensimmäisen festivaalin muhiessa järjestäjien mielissä oli Kiinan maalla kypsymässä ärhäkämmän puoleinen virus, joka vauhtiin päästyään laittoikin kaikki systeemit sekaisin ja sulki. Ensimmäiset Kymi Kantrit päästiin juhlimaan vasta syyskuun 2020 alussa – kolme kuukautta alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin. Jo seuraavana vuonna festivaali kuitenkin laajeni kaksipäiväiseksi, vaikka samainen tauti edelleen nakkeli kapuloita rattaisiin.
Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa muodostaa pihapiireineen kertakaikkisen oivat raamit ja miljöön Kymi Kantrille. Niistä tulee tapahtumalle aivan omanlaisensa luonne. Päänäyttämönä on sympaattinen Kirjahalli, jonka seiniä hallitsevat kirjahyllyt ovat vaikuttava näky ja toimivat niin kierrätyshyllynä, akustointimateriaalina kuin lämmöneristeenäkin. Myyntikojujen ympäröimä pihalava edustaa puolestaan perinteistä perävaunumallia.
Lauantaina Stenarin keikkaa odotellessa korvaani tarttui jostain takaviistosta lause ”Eihän tänään ole vielä oikeata kantria ollutkaan.” Se oli totta, koska siihen mennessä oli pihalavalla kuultu Kanervan valloittavaa folk-poppia ja G-miesten rautalankaan nojallaan olevaa musisointia. Päälavan kakkospäivän oli puolestaan startannut Amuri, jonka sopivan vanhahtavasta soundimaailmasta ja lauluharmonioista löytyy ainakin 70-lukuisia länsirannikon sävyjä – onneksi vieläpä Yhdysvaltain eikä Suomen länsirannikon. Kaikista kolmesta esityksestä olisi ollut kaivettavissa esiin myös ripaus kantria, mutta tokihan Kymi Kantri on nimestään huolimattakin alusta asti profiloitunut laaja-alaisemmin juurimusiikkifestivaaliksi.
Lauantain edetessä rootssoppaa maustettiin ja hämmennettiin makoisin tuloksin vielä cajunilla ja irkkumusiikilla. Kantrikansaa innosti yhtä lailla Cajun Comets kuin Culainin Koiratkin, vaikka viimeksi mainitulle osui koko festivaalin ainoa hieman sateisempi ulkovuoro. Muilta osin harvat sadekuurot kohdistuivat Kirjahallin bändien esiintymisaikoihin.
Ainakin oman kokemukseni mukaan pyrkimys ns. oikeaan countryyn, bluesiin tai mihin tahansa musiikkityyliin johtaa helposti tylsään lopputulokseen. Ulkoa opeteltu ja kopioitu musiikki kun hyvin harvoin on samoissa määrin kiinnostavaa kuin avoimin mielin laajemmista vaikutteista suodatettu. Tästä syystä onkin tervetullutta laajentaa myös festivaalin tarjontaa. Erityisesti ilahduttaa se, että siinä missä monet vastaavat tapahtumat hakevat laajennusta valtavirran puolelta – sen kautta kun voi tavoittaa ne suuremmat yleisömassatkin, tähyilee Kymi Kantrin väki mieluummin marginaalin suuntaan. Asian mahdollistanee osaltaan se, että pihapiirin tarjoamat raamit eivät anna juuri tilaa tapahtuman kasvattamiselle. Ei ole siis painetta lähteä voittoja maksimoiden pyrkimään kasvottomampien tapahtumien jatkoksi.
Kymin kantriväki oli jälleen onnistunut koostamaan monipuolisen ja laadukkaan ohjelmakokonaisuuden. Perjantain iso yllätys oli päälavan avannut paikalliskokoonpano The Rattler, joka esitti oivallisin ottein muun muassa Charlie Daniels Bandin tuotantoa. Viulu, kitara, piano ja haitari tarjosivat asiaan kuuluvaa ilotulitusta. Sitä ennen pihalavan korkannut Rakkaudella Janne jäi harmillisesti sisääntulomusiikin asemaan ja kuulumisten vaihdon taustalle. Sen sijaan Bill Hill & Win Chester saivat rootsrytkyttelyllään jo kansaa paremmin mukaan. Festareilla kautta aikain toisen keikkansa – aivan kuin Crosby, Stills & Nash Woodstockissa – soittaneen Rättyä-Soramäki Twangobangon pihahommissa kaikui monipolvinen bluesherkku. Tämä ”kokoon keitetty Käärmekeitto” operoi englanninkielisesti resonaattorikitaran ja moninaisten lyömäsoitinten turvin. Hyvän fiiliksen ja virtuositeetin viemänä setti kulki kepeästi ja jänniäkin polkuja. Parin kappaleen tunnistin olevan Jari Rättyän muinaisen Daddy Giljoteen -orkesterin ohjelmistoa. Hyvä, etteivät nekään jää tyystin unohduksiin.
Perjantain pääesiintyjä oli Hoedown. Maamme, takarivissäkin viihtyviä, eturivin soittoniekkoja operoimassa rennoin ottein oman lempimusiikkinsa parissa on kiusallisen toimiva kaava. The Band nousi useampaankin kertaan mieleen siitä vaivattomuudesta, jolla hyväntuulinen poppoo seikkaili countryn ja sen sukuisen amerikan musiikin parissa. Jere Ijäs osoitti olevansa ison veden takaisen rytmimusiikin tulkitsijana uskottava ja ennen kaikkea luonteva. Hänen countrynsa kuulostaa autenttiselta. Täkäläissolistien ilmaisussa helposti päälle liimattuina koristeina erottuvat nyanssit olivat luonteva osa hänen lauluaan. Opettelun sijaan Ijäs on ilmeisen hyvin omaksunut genren.
Ennen Hoedownia Kirjahallissa soitti setillisen countrya ja southern rockia myös Kuopion suunnalta tuleva Tina’s Highway Band. Heidän esitykseensä tarttumapintaa toivat suomirock-klassikoiden englanninkieliset versiot: pari tuttua Freukkari-hittiä kuultiin alkuperäisasussaan ja Juliet Jonesin Sydämen Kantri oli bändin toimesta kääntynyt englanniksi.
Kuten jo mainitsinkin, niin lauantaina Stenari & The Snake Oil Company tarjoili aimo annoksen sitä kaivattua countrya takanani seisseelle tyypille – ja tokihan paikoin rockabillyyn vivahtavan honkytonkkauksen vaikutuspiiriin allekirjoittanutkin mieluusti hakeutuu. Uuden levynsä julkaisua juhlistanut paikallissankari Otto Pilli Yhtyeineen taisi houkutella Kirjahalliin viikonlopun runsaslukuisimman ja innokkaimman yleisön. Hyväntuulinen, iskelmällä maustettu suomikantri toden totta villitsi juhlakansan.
Lauantai-illan päätti amerikkalaisvieras Ted Russell Kamp suomalaisbändeineen – ja komeasti päättikin. Setti alkoi soolonumerolla, jossa Kamp säesti lauluaan sähköbassolla. Useita kertoja aiemminkin maassamme vierailleen Kampin bändin muodostivat kitaristit Tuomas Metsberg ja Tokela, basisti Topi Karvonen ja rumpali Topi Kurki. Herrat olivat siis vanhoja tuttuja keskenään. Se välittyi yleisölle yhteissoiton sujuvuutena ja ennen kaikkea leppoisuutena. Musisointi oli samanaikaisesti rentoa ja tiukkaa – ja fiilis Kirjahallin katossa.
Topi Kurkihan soittaa myös Hoedownissa, joten tänä vuonna hän oli tavallaan Kymi Kantrin todellinen pääesiintyjä. Molemmat päivät nimittäin huipentuivat hänen rumpujensa määrätessä tahdin.
Sunnuntain kotimatkalla pohdin seurueeseeni kuuluneiden, moninkertaisten Kymi Kantri -kävijöiden kanssa, mistä tapahtumassa vallitseva hyvä, rento ja tuttavallinen henki mahtaa kummuta? Tulimme siihen tulokseen, että juhlapaikkana toimivalla Wanhalla Rautakaupalla ja sen väellä on suuri vaikutus. Asioiden hoitumiseksi on nähty vaivaa, eikä mitään ole jätetty puolitiehen tai sattuman varaan. Yhtä lailla tupakoitsijoiden kuin bajamajailijoidenkin viihtyvyyteen on panostettu. Toki myös Kymi Kantrin järjestelytoimikunta on ilmeisen hyvällä fiiliksellä ja täysillä tapahtumassa mukana. Homman pontimena on selkeästi rakkaus lajiin ja omalle viihtymiselle puitteiden luominen. Mikäli mukaan ei lasketa (ja emmehän me laske) sankaria, joka oli siinä uskossa, että pääsylipun maksaminen oikeuttaa myös yleisön joukossa operoivan valokuvaajan sättimiseen ja tönimiseen, niin vuosien saatossa olen Kymi Kantrissa kohdannut yksinomaan hyväntuulista ja leppoisaa väkeä.
Marko Aho
(julkaistu BN-numerossa 4/2025)
Kuva: Otto Pilli Yhtyeineen (c) Marko Aho
